Avainsana-arkisto: ajattelu

10 vuotta aivojen kehitykseen

Etsiskelin tuossa jokunen päivä sitten tietoa siitä, kuinka pitkään aivot muuttuu. Oletin vastauksen olevan ikuisesti, koko elämän ajan, mutta toki ehkä hitaammin.

Artikkeleissa, joihin törmäsin väitettiin, ettei ihmisen aivot ole vielä ”täysin kypsät” tai ”täysin kehittyneet” kuin vasta 25 vuoden ikään mennessä. En näitä artikkeleita otsikoita pidemmälle jaksanut lukea, mutta keksinpä silti jotain sanottavaa:)

Aivojen kehittymisellä voidaan toki tarkoittaa eri asioita. Se voi tarkoittaa fyysisesti niiden muuttumista, jonkun lohkon suurenemista, jonkun ominaisuuden katoamista, hermoyhteyksien muodostumista…

Ajattelen nyt siis, että yli 25-vuotiaana aivoja ja identiteettiä on vaikeaa ja työläämpi muuttaa, eikö olisi paniikin aika? Tässä on vajaa kymmenen vuotta aikaa päättää millainen ja kuka haluan olla. Kuten viimeisimmästä tekstistä voinee päätellä, että uskon vahvasti meillä olevan suurikin valta vaikuttaa mielenkiinnon kohteisiin ja intohimoihin. Pitää vain tarpeeksi paljon tehdä jotakin, niin sitä alkaa identifioitumaan siihen.

Tulevaisuudessa tarvittavia taitoja

Tulevaisuuden on ainakin Perttu Pölönen kirjoissaan Tulevaisuuden lukujärjestys(2019) ja Tulevaisuuden identiteetit (2020), ennustanut inhimilliseksi, että ”pehmeät taidot” ovat muotia ja persoonallisuus kaikki kaikessa. Tietokoneiden korvatessa meidät tiedon hallinnassa, mitä tällä hetkellä iso osa töistä on, tulisi tärkeämmäksi taidot, joita koneet ei osaa. Näin ainakin ymmärsin asian.

Jos tulevaisuus olisi ihmistaitomyönteinen, persoonallisuus, identiteetti tärkeää, eikö pitäisi tarkkaan miettiä, minkälainen kannattaa olla tai miksi haluaa tulla? Mikäli aivojen muovailu on vaikeampaa, mitä vanhemmaksi tulee, eikö kannattavinta olisi ryhtyä heti toimeen? Ehkä voisi välttää fossiiliksi jämähtämisen. Ainoa on sitten, että mitäs sitä tulevaisuudessa oikein tarvisi olla? Sitähän ei oikein voi tietää.

Miksi ikinä ei kysytä, millainen haluat olla ”isona”? Aina vain ”mikä”…

Kannattavia identiteetin palasia tulevaisuutta ajatellen voisi olla sopeutuva, mukautuva, muutoksesta pitävä ja uudelleen ohjautuva. Aiemmin viittaamani Perttu Pölösen Tulevaisuuden identiteetit -kirja oli myös oikein mielenkiintoista ja antoisaa luettavaa aiheesta.

Kommentoidakseni vielä tutkimusartikkeleiden otsikoita aikuisien aivojen kehittyneisyydestä ja kypsyydestä, pohdin, voisiko se tarkoittaa jotakin vakautta? Tiedän, että on olemassa lukemattomia epävakaita aikuisia ja epävakaan ja vakaan välissä olevia, mutta toisaalta jatkuvasti olen kuullut, kuinka nuorena identiteetti on kadoksissa ja epävakautta yms… Voisiko tämä identiteettikriisi johtuakin siitä, että altistumme enemmän ja useammin erilaiselle ajattelulle ja ihmisille? Yli 25-vuotiaat opiskelevat, joko samasta kiinnostuneiden tai samaan aiheeseen ajautuneiden kanssa tai sitten työskentelevät samalla alalla olevien kanssa.

Jos vielä mietimme kuitenkin tuota identiteetin luomista, onhan tässä vielä tämä vajaa kymmenen vuotta. Eikä silloinkaan tapahdu mitään totaalista sulkeutumista, tietenkään. Sitä paitsi, kyllähän silloin yli 25-vuotiaanakin vielä aivot muuttuu, vaikka itsensä uudelleen identifioiminen voikin kestää pitempään ja olla haastavampaa. Identiteettiä ei muutenkaan voi sormia napsauttamalla muuttaa.

Kiitos lukemisesta, ihanaa, että jaksoit lukea, ellet sitten vain rullannut tänne lopppuun. Sekään ei haittaa, olen iloinen, että olet tämän auki klikannut:)) Tekstin aihe oli jälleen vähän monimutkainen, tähän aiheeseen liittyen on paljon ihan tieteellisiä asioita, mutta niitä ei ole selitetty tarpeeksi ymmärrettävästi. Olen miettinyt, että voisi olla joku kerta kiva kirjoittaa vähän pitemminkin.

Ensi viikon maanantaina kello 16  taas uutta tekstiä!:) Tulethan silloinkin katsomaan, mitä sanottavaa oon keksinyt.

Ei ole ”minua”, vain ympäristöön mukautuvat keho, aivot ja mieli

Vähän minuuden miettimistä tämän viikon alkuun:)

Syvällä sisimmässä, sydämen pohjalla

Käytämme usein sanapareja syvällä sisimmässä, sydämen pohjassa, omana itsenä tai muuta sieluun, ytimeen tai muuttumattomaan rationaaliseen yksilöön viittaavaa. Kuinka usein pysähdymme miettimään, että ne toden totta viittaavat johonkin edellä mainittuun, kuvitteelliseen uskomukseen ihmisten sielusta. 

Tälläisen sielun tai ytimen, oikean minän olemassa olosta ei tiedetä mitään. Sydämen pohjalta kun löytyy vain kaksi kammiota, jotka pumppaavat verta eteenpäin. Sydän ei pidä sisällään tunteita, mieltä, ydintä tai mitään muuta maagista. Siellä ei sijaitse aitous tai oikeat tunteet. Vain verta.

Kuuntele sydäntä – eli tasaisia sykäyksiä?

Väität varmaankin, että sehän on vain kielikuva. Eihän ”kuuntele sydäntä” neuvossa oikeasti pyydetä kuuntelemaan sydämen tykytystä. Sydämellä viitataan vain oikeaan itseensä: kuuntele itseäsi. Josta päästään taas alkuun. 

Nää WordPressin kuvat on super kivoja! Kuva: Pexels.com

Oikea syvin minä -aivolohko

Kyllä meidän oikea itsemme, se joita me oikeasti olemme on pakko jossain olla. Miten mä voin muuten tietää, mitä oikeasti haluan? En osaa sanoa. Voisimme ehkä löytää itsemme jostakin aivoistamme. Ehkäpä jokin aivolohkon nimi on ”oikea syvin minä”. Joku pienenpieni osanen jossain aivojeni onkaloissa kertoisi ja määrittäisi, kuka oikeasti olen, kuka olen aina ollut ja mitä olen aina halunnut tehdä… Kuulostaa minulle epätodenäköiseltä.

Mieli – itsenäinen ja muuttumaton?

Voisihan sitä ajatella, että kaikki oikeat tunteet kumpuavat mielestä (mikä tai missä se sitten onkaan) Mielestä ei varmaankan tiedetä paljoa, sen ollessa (kai) aineetonta tunteiden virtaa. Se voisi siis olla vastaus. Tulevatko oikeat tunteet siis mielestä? Mikäli se pitäisi paikkansa, ei se olisi mikään muuttumaton, itsenäinen tai aito. Mieli nimittäin muuttuu.

Teinkö oman valinnan vai laitettiinko minut tekemään valinta?

Uskon, että kaikki mitä koemme, niin kirjat, tekstit, elokuvat kuin keskustelut muovaavat mieltämme. Senhän näkee mainosten kohdalla varsin hyvin. Olen huomannut useita kertoja tilanteita, kun olen tehnyt jonkin valinnan vaikutteen perusteella. Esimerkkinä Netflixin mainonta. Netflixiin ilmestyy uusi sarja, jota palvelu minulle jatkuvasti tarjoa. Toisinaan menee vain päiviä, joskus viikkoja, joskus jopa kuukausia, mutta lähes aina sen lopulta päädyn katsomaan.

Voisihan edellistä katsoa myös toisesta näkökulmasta. En katsonut sarjaa, koska Netflix ehdotti sitä. Katsoin sen, koska pitkän harkinnan jälkeen päädyin siihen, että sarja voisi olla hyvä? Ei, ei se kyllä niin mennyt. Mieli ei ole tekijä, se on tekemisen kohde. Voimme toki ajatella, että mieli on minä, se ei vaan ole staattinen ja rationaalinen.

Kuva: freestocks.org/ Pexels.com

Onko meissä mitään, mikä ei muuttuisi ajan kuluessa?

Tuntuu nyt absurdilta ajatella, että minulla olisi joku minä. Vankka, koko elämän ajan samana pysyvä sielu. Mikä meissä edes pysyy samana koko elämämme ajan? Keho ei. Aivot ei. Mieli ei. Tiedän kyllä, että vaikkei jotain voi todistaa, se ei tarkoita etteikö sitä silti olisi. Toisaalta tuo voi olla vain lausahdus, mitä voi käyttää vakuuttaakseen jonkun hammaskeijusta. 

Olen mielen, aivojen ja kehon, muuttuva, muovautuma yhdistelmä, toistaiseksi

On kiinnostavaa pohtia tälläisiä, mutta toisaalta kyllä minun pitää jotain itsestäni ajatella. Muutakin kuin, että olen vain neuronien ja biokemioiden muodostaman verkoston käskyistä ja kokemuksen virrasta rakennettu järjestelmä. Ehkä voisin ajattella itseäni mielen, aivojen ja kehon, muuttuvana, muovautuvana yhdistymänä. Toistaiseksi ainakin.

Aitoudesta vielä muutama sana. Näppäilin aluksi aitoudesta. Mielestäni kaikki, mitä koemme on aitoa. Esimerkkinä elokuva. Jos elokuvan aikana tuntee esimerkiksi surua, jonkun fiktiollisen hahmon kuolemasta, sanon tunnetta aidoksi. Se tuntuu oikealta, joten silloin se on. Ehkä se on ihan selvää, en tiedä. Se myös osoittaa, ettei tunteet ole mitään ihmeellisiä, totuuden kertovia lähteitä.

Toivottavasti tämä aitouden, syvän sisimmän ja rationaalisuuden sekotelmaa oleva pohdiskelu oli kivaa tai (/ja?)  mielenkiintoista luettavaa. Se olis kevätlukukausi sitten alkanut. Lähiopetuksessa vieläpä! Tsemppiä kovasti! 

Seuraava teksti viikon kuluttua maanantaina 17.1! Tulethan silloinkin lukemaan tekstin, ja käyt myös seuraamassa blogia instagramissa @pieniaajatuksia 

Puhe on avain oman päämme ulkopuolelle

On jäänyt kaksi viikkoa taukoa, mutta ei se mitään, täällä taas. Tuntuu vähän hankalalta kirjottaa, kun kaikki ideoimani aiheet on niin laajoja ja haluaisin kirjoittaa ottaen mahdollisimman monta näkökulmaa mukaan. Päätin nyt kuitenkin jotakin kirjoittaa ja päädyin puhuminen, kirjoittaminen ja ilmaisuun. Pohditaanpas sitä sitten.

Sanoilla meitä ymmärretään ja ymmärrämme itseämme

Puhuminen on ihan valtavan iso asia. Se on kommunikointi väline. Sillä me voidaan ilmaista, mitä meidän pään sisässä liikkuu. Ketä me olemme itsellemme, minkälaisina me itsemme nähdään. Puhe taas koostuu sanoista. Sanoilla meitä ymmärretään, me ymmärretään muita ja itseämme.

Kukaan ei pysty näkemään toisen pään sisällä liikkuvia ajatuksia, vaikka ne koostuisivatkin isosta määrästä eri sanoja. Tämän takia meidän pitäisi kiinnittää huomiota siihen, kuinka me ilmaistaan itseämme. Muut ihmiset muodostaa käsityksensä meistä ja ymmärtää meitä meidän puheen, tekojen ja muun ilmaisun kautta.

Lähiaikoina oon nähnyt paljon artikkeleita, joissa on ollut juttua siitä, kuinka paljon enemmän sanoja lukeva nuori voi tietää kuin ei-lukeva. https://yle.fi/uutiset/3-8711651 artikkelin mukaan 17-vuotias kirjoja omalla ajallaan lukeva voi osata jopa 70 000 sanaa, versus saman ikäinen, kirjoja lukematon 15 000. Olen joskus kuullut myös isommasta 100 000-10 000 vertauksestakin, mutten jaksanut ettiä artikkelia/lähdettä.

Mitkä on 10 000 ”välttämätöntä sanaa tietää?

Ekana tulee mieleen, mitkä on noi 10 000-15 000 ”välttämätöntä” sana, joilla selviää elämässä? Olisi myös kiva tietää montako sanaa itse tiedän ja miten sen ylipäätään voi mitata. Yritin ettiä jotakin nettitestiä ja ekana vastaan tuli Tampereen yliopiston tekemä sanatesti, jota kokeilin. Viides taso 100:lla sanalla, tuloksena 98% ja iltalehden sanvarastotestistä sain 7/10. Mutta molemmissahan on vaan yksittäisiä sanoja.

Äidinkielen oppimiseen menee vajaa 1,5 vuotta

Tavallaan toi 10 000 kin tuntuu isolta, mutta pian muistinkin, että viikko takaperin opettelin iltamyöhään reilut sata erikoissanaa englanniks suht nopeesti. Tuo nopea, vajaassa tunnissa, sunnuntai-iltana opeteltu sanarykelmä kerrottuna sadalla. Se tuntuu tosi vähältä, koska se tarkoittaisi, että ajallisesti äidinkielen oppimiseen menee vajaa puolitoista vuotta. Mutta jos miettii, niin sehän on hirveen paljon! Jos päivittäin oppisi sen 100 sanaa, menisi 10 000:n sanankin saavuttamiseen 27 vuotta. Voisipa uusia sanoja oppia yhtä tehokkaasti läpi elämän.

Mitä nämä yhdeksänkymmentä tuhatta sanaa on, joita suurin osa ei tiedä?

Sitten voi pohtia, mitä nämä yhdeksänkymmentä sanaa on, joita suurin osa nuorista ei tiedä. Itselleni tuli ainakin ensimmäisenä mieleen, että varmaankin vaan jotakin ismejä, erikoissanastoa, mutta ei niitäkään nyt niin paljoa ole. Onkohan sitten niin, että kymmenen tuhatta sanaa on vaan niin vähän etten pysty sitä käsittämään, vai onko olemassa niin paljon sanoja, ettei aivojeni kapasiteetti riitä niiden tajuamiseen? Toivon kovasti sen olevan ensimmäinen vaihtoehto. Kai se on ihan normaalia, miten voisi kuvitella, ettei osaisi joitakin sanoja tai päinvastoin, kuinka voi kuvitella osaavansa kymmeniä tuhansia sanoja lisää.

Jos ei tiedä mitä tuntee, miten voisi ymmärtää itseään?

Vaikka tätä onkin ihan mahdoton ratkaista, niin kyllähän sen kaikki tajuaa, että nämä paljon sanoja osaavien ihmisten ajattelu on ihan eritasoista ja rikkaampaa. Kuinka jotakin voi ajatella, jos ei edes tiedä ajatuksiaa? Tai mietitäämpä nyt muutenkin. Onko itsensä ymmärtäminenkin paljon helpompaa, kun tietää enemmän sanoja. Jos ei ole sanoja tietää, mitä ajattelee, mitä päässä tapahtuu, kuinka pystyisi edes tajuamaan itseään? Nyt oli niin vaikeasti ymmärrettävä lause, etten edes itse sitä ymmärrä. Säilytän sen kuitenkin.

Meidän kommunikointi oman päämme ulkopuolelle tapahtuu lähinnä sanojen kautta, niin sanavaraston kehittäminen luulisi olevan paljon korostettavampaa. Sen ilmaisutaidon lisäksi.

Kiitos kovasti, että luit tämännkin tekstin. Tuntuu vähän, että tää oli lähinnä saman asian jauhamista, mutta aikas myöhään tätä näpyttelenkin, niin ei ihme jos ajatus ei kulje. Pahoittelut siis sun ajan varastamisesta, mutta ehkäpä tää herätti vähän ajatuksia… lukuintoakin kenties?

Seuraava teksti maanantaina. Lukemisenriemuista viikkoa!